Vammaiset elävät 20-40 tuntia viikossa ja asuvat lopun aikaa

Henkilökohtaisen avun voimavararajaus on osa sitä kulttuuria ja politiikkaa, jossa vammaisten henkilöiden pääasiallinen asumismuoto on palvelutalo. Palvelutaloajattelu perustuu vahvasti (ei vahvaan) ryhmäavustamiseen. Pelataan kertoimilla, ei yksilöllisellä tarpeella. On aivan turha väittää, että palvelutalopalveluasumisen piirissä olevien henkilöiden avuntarvetta arvioidaan saatikka siihen vastataan yksilöllisesti.

Käytännössä jos henkilökohtaisen avun tuntimäärä ylittää maagisen teollisuusyhteiskunnan säännöllisen työajan 40 h / vk (käytännössä usein 20 h / vk)., aletaan kunnissa ehdottelemaan / myöntämään palvelutalopaikkaa. Ihmiset eivät saa lisää henkilökohtaista apua talon ulkopuolelle ja henkilökohtaisen avun käyttö kielletään talon sisällä, omassa kodissa.

Tämä merkitsee, että vammaiset asuvat, eivät elä, lopun aikaa.

Asetelma on erikoinen, ja sitä tulisi tuulettaa.

Yksi asia mietityttää: missä oli se laskelma, jossa arvioidaan taloudellisia vaikutuksia tilanteessa, jossa edes hivuttaudutaan vähän yksilöllisempään suuntaan. Meillä on palvelutaloissakin väkeä, jotka eivät kuluta sitä, minkä kunta maksaa. Lisäksi on rakennekuluja. Miksei tätä laske kukaan.

Ja tämä koskee yhtä lailla kehitys- kuin liikuntavammaisiakin. Meillähän on laaja liikuntavammaistenkin palvelutaloverkosto ympäri Suomea.

 

Tätä asiaa ei ole pohdittu eduskunnassa vireillä olevassa hallituksen esityksessä. Miten kunnianhimotonta. Varsinkin ottaen huomioon, että hallituksessa istuu valtaa, joka kertoo edistävänsä ihmisten henkilökohtaista vapautta.