Mitä oikeusväki edellä, sitä muut perässä? – havaintoja vammaisten syrjinnästä ja siihen puuttumisesta, tai puuttumattomuudesta
Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, joka kertoo olevansa maan johtava oikeustieteellinen tutkimus- ja koulutusyksikkö, järjestää tätä kirjoittaessani tilaisuuden siitä, miten EU-tuomioistuin toimii. Aihe on hieno. Siellä voitettiinkin juuri vammaisoikeuksia koskeva juttu, jossa olin avustajana. Tuomioistuin tekee hyvää työtä. Tilaisuus järjestetään iäkkään Porthanian salissa P673. Tilaan johtava hissi on pieni, eikä nähdäkseni täytä nykyaikaisia esteettömyysyhdenvertaisuusvaatimuksia, kun kyseessä on julkinen, kaikille avoin tila. Tietääkseni ko. saliin ei ole esteetöntä kulkuvaihtoehtoa. Hyvä jos on. Mikään ei mielyttäisi minua enempään, kuin olla tässä asiassa väärässä.
Lähimenneisyydessä olen kuullut, miten esteettömien tilojen vaatiminen pilaa tunnelman, miten kuntapoliitikko toteaa, että hän voi hyvin osallistua esteelliseen julkiseen tapahtumaan, eikä koe asiakseen puuttua vammaisten syrjintätilanteisiin vaikka sama kaupunki, jonka valtuustossa hän istuu, julistaa puuttuvansa syrjintään, ja miten vaatimukset ylipäätään julkisten tapahtumien pitämisestä esteettömissä tiloissa ovat erittäin ei-tervetulleita. Muistan myös tilanteet, jossa tietojeni mukaan yliopiston henkilöstöön kuuluva henkilö otti systemaattisesti pois päältä Turun oikiksen hissin oviautomatiikan. Joidenkin mielestä pieniä asioita, minusta suuria. Samaan aikaan kuulemme ja näemme ponnekkaita syrjintäkampanjoita, joissa kerrotaan, miten syrjintään puututaan.
On erityisen huolestuttavaa, että ne, jotka kertovat puolustavansa oikeusvaltiota ja sen perusperiaatteita, mukaan lukien oikeutta yhdenvertaisuuteen, eivät kunnioita vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksia. Surullista on myös se, että vammaisjärjestöt eivät puutu näihin mitä ilmeisimpiin tilanteisiin näkyvästi, eivätkä oikein muutoinkaan.
Se olisi luksusta, jos joku näissä lakimiespiireissä näkyvästi vaikuttava henkilö puuttuisi vammaisten syrjintään konkreettisissa tilanteissa. Tällaisia ulostuloja ei ole tullut, vaikka tilaisuuksia on ollut.
Julkisten tilaisuuksien järjestäminen esteellisissä tiloissa voi olla syrjintää. Vammaisten syrjintä ilmenee muun muassa tällaisessa muodossa. Se on oikeusjärjestyksessämme aivan samanlaista ja yhtä kiellettyä syrjintää, kuin muukin syrjintä. Tämä pitäisi olla tiedossa esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa.
Kuulemme usein perusteen: ”Otamme seuraavalla kerralla huomioon”. Tätä perustetta vammaiset henkilöt ovat kuunnelleet esimerkiksi Helsingin yliopiston kohdalla jo 1970-luvulta lähtien, kun Kalle Könkkölä ja kumppanit perustivat Kynnys ry:n samoilla seuduilla. Miten kauan tämä peruste voi päteä?
Ei onneksi kauan. Siksi, että meillä on, vahvasti EU-oikeudestakin juontaen, vahva vammaisten henkilöiden syrjinnän kieltävä lainsäädäntö. Onneksi. Tai ei se kai onnea ollut. Nimittäin, on yhdessä sovittu, että vammaisiakaan ei saa syrjiä. Miksi sitten vammaisten syrjintä on yhteiskunnassamme yleisesti hyväksyttyä? Ja jos ei ole, miksi kukaan ei puutu siihen?
Turku, 1.3.2019
Jukka Kumpuvuori